Monipuolinen talous uuden metsästrategian perustaksi

Julkaistu: 15.3.2008 Helsingin Sanomissa osastolla Pääkirjoitus

Vaikka tilastojen mukaan puukuutioita kasvaisi huomattavasti, todelliset kannattavat hakkuumahdollisuudet perustuvat avohakkuukypsien metsien määrään, kirjoittaa Hannu Hyvönen.

Sotien jälkeen alkoi voimaperäinen metsäteollinen rakennemuutos. Maahan nousi nopeassa tahdissa sellu- ja paperiteollisuutta, ja sen tarpeisiin rakennettiin energiakapasiteettia ja tieverkostoja. Myös metsien käsittelytapa muuttui radikaalisti. Aiemmasta suurten puiden poimintahakkuisiin perustuvasta mallista siirryttiin avohakkuisiin ja alaharvennuksiin perustuvaan metsänviljelymalliin.

Metsätalouteen tuotettiin uusi käsite: kiertoaika. Ajateltiin, että metsää voidaan kasvattaa kuin peltoa. Viljellään ja korjataan satoa. Uusi malli antoi oikeutuksen olemassa olevien runsaspuustoisten metsien avohakkuisiin, ja näin saatiin nopeasti edullista puuta nousevalle selluteollisuudelle.

Metsänkäsittelyä muutettiin muuttamatta itse metsälakia. Laintulkinta sen sijaan muutettiin päinvastaiseksi, ja uusi tulkinta opetettiin metsänomistajille käräjäoikeuksissa. Avohakkuista ja metsänviljelystä kieltäytyviä metsänomistajia syytettiin metsien hävittämisestä.

Suuri ja merkittävä muutos tapahtui myös puunkaupassa. Kun aiemmin puuta oli korjattu pääosin talvella ja puu oli myyty hankintakaupoilla tienvarressa, nyt siirryttiin pystykauppaan, jolla kauppaa tehtiin kokonaisista leimikoista eli hakattavaksi merkityistä metsäalueista. Kauppatapa siirsi puunkorjuun maatalousyrittäjiltä metsäyhtiöiden hallintaan. Tohtori Lauri Vaara arvioi väitöskirjassaan, että tämä pellon ja metsän yhteyden katkeaminen oli keskeinen syy 1960-luvulla alkaneeseen maaltapakoon.

Myös valtion metsien osalta muutos oli raju. Pohjois-Suomen laajat ja suurelta osin koskemattomat erämaat valjastettiin uuden metsätalouden käyttöön, kun Kemijärvelle ja Kemiin perustettiin sellutehtaat. Tässä vaiheessa arvioitiin puuta riittävän näiden tehtaiden käyttöiäksi.

Keskeinen ajatus sotien jälkeisessä metsätaloudessa on ollut puuvirtojen ohjaaminen sellu- ja paperiteollisuuden käyttöön. Niinpä alan päättäjien keskuudessa pidettiin aivan järkevänä asettaa rajoituksia puurakentamiselle ja suuntautua puun sijasta betoniin. Metsien keskellä oleva Suomi ajoi alas puurakentamisen tietotaidon ja muun mekaanisen jalostuksen. Suomalainen puu työllistää laatujalostajia Hollannissa ja Tanskassa mutta ei juuri Suomessa.

Suomen metsiä on nyt päätehakattu yli puoli vuosisataa, ja sotien jälkeen perustetut tehtaat ovat tulossa elinkaarensa päähän. Näihin päiviin saakka suurelle yleisölle ja poliittisille päättäjille on kerrottu tunnuslukuja, joiden mukaan toiminta on kestävällä pohjalla.

Nyt yhtäkkiä ja yllättäen olemmekin tilanteessa, jossa yhtiöt valittava puupulaa ja tehtaita tällä perusteella suljetaan. Mistä on kysymys?

Todelliset kannattavat hakkuumahdollisuudet perustuvat nykymallissa siihen, kuinka paljon on päätehakkuuleimikkoja eli metsiä, jotka ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Puupula syntyy kun päätehakkuuleimikot käyvät vähiin. Ensiharvennusmetsissä kasvaa runsaasti puuta, mutta sitä ei saada liikkeelle, koska harvennushakkuutulot eivät kata korjuukustannuksia.

Valtakunnallisissa puuvirtasuunnitelmissa näyttää jääneen huomiotta myös se, etteivät likikään kaikki metsänomistajat halua avohakkuita metsiinsä.

Monelle metsänomistajalle ja perikunnalle metsäpalstalla on maisema ja monikäyttöarvoja, joita ei haluta uhrata. Myös ankeat kokemukset aiemmista avohakkuista jarruttavat myynti-intoa. Uudistaminen on osoittanut kalliiksi ja kannattamattomaksi.

Metsänomistajat ovat hyvin huolissaan nykymenetelmillä kasvatetun puun laadusta. Mutkaiset ja oksaiset ensiharvennuspuustot ovat varoittavia esimerkkejä, eikä oppirahoja haluta maksaa toista kertaa.

Nykyinen metsätalouden murros tuntuu hämmentäneen perusteellisesti sekä median, päättäjät että metsätalouden toimijat itsensäkin. Hätäisimmät uskovat tilastojen valossa suuriin puuvarantoihin ja ehdottavat, että hakkuita lisätään voimakkaasti. Toiset ovat epäileväisempiä ja ehdottavat suojelualueiden hakkuita puupulan ratkaisuksi.

Maa- ja metsätalousministeriö on tarkistanut hakkuukypsyyden läpimittarajaa, ja tällä konstilla saatiin hetkessä muutama miljoona hehtaaria lisää "päätehakkuukypsää" metsää.

Ongelmia ei voida ratkaista vippaskonsteilla. Pula päätehakkuuleimikoista ja tukkipuusta on tosiasia, joka peittyi vuosi vuodelta kasvaneen tuontipuuvirran alle. Tukkipuupula ei kuitenkaan väisty sillä, että ryhdytään avohakkaamaan metsiä, jotka ovat juuri aloittamassa järeimmän arvokasvunsa vaiheen.

Myöskään suojelualueiden puun varaan ei voida laskea. Lapin matkailu elää jo nyt metsätalouden puristuksessa. Joidenkin tehtaiden elinkaaren jatkaminen kymmenellä vuodella suojelumetsiä hakkaamalla ei Lapin taloutta pelasta vaan aiheuttaa vakavaa vahinkoa sukupolviksi eteenpäin.

Jotkut ovat vaatineet verotuksellisia pakkokeinoja, jotta metsänomistajia voitaisiin pakottaa puunmyyntiin. Metsänomistajat ovat kuitenkin maksaneet jo tarpeeksi valitun metsätalouden kustannuksista.

Paras keino saada tukkipuuta liikkeelle olisi pakkokeinojen sijasta vapaus. Yli 50 vuotta metsänomistajat ovat olleet sekä pystykauppajärjestelmän että organisaatioiden komentamina pakotettuja avohakkuisiin ja metsänviljelyyn. Poimintahakkuisiin perustuva erirakenteisen metsän jatkuva kasvatus on ollut käytännössä kiellettyä toimintaa. Vapaa yrittäjyys ja kilpailu puukaupassa ja korjuupalveluissa ei ole toiminut lainkaan. Monipuolisen laatumetsätalouden kehittäminen on laiminlyöty.

Jokainen joka on joskus eksynyt metsäretkellä, tietää, kuinka hankalaa ja tuskallista on kääntyä takaisin oikeaan suuntaan. Suomessa meneillään oleva metsätalouden murros muistuttaa tällaista eksymistarinaa. Ongelmien syynä ei ole mikään yksittäinen ulkopuolinen tekijä, vaan itse valittu metsätalouden suunta.


Kirjoittaja on vapaa toimittaja, dokumentaristi ja Ekometsätalouden Liiton perustajajäsen.